maanantai 12. kesäkuuta 2017

Hallituskriisi

Historiallinen tilanne. Pääministeri Juha Sipilä ja valtiovarainministeri Petteri Orpo pitivät pari tuntia sitten tiedotustilaisuuden, jossa kertoivat hallitusyhteistyön perussuomalaisten kanssa päättyvän viikonlopun puoluekokouksen päätösten johdosta. Luottamusta Jussi Halla-ahon johtamaan puolueeseen ei ollut.

Hallituksen eroamisia kesken vaalikauden on toki nähty lähihistoriassa vuosina 2003, 2010 ja 2014. Nyt on kuitenkin kysymys hyvin erilaisesta tilanteesta. Näissä tapauksissa oli kyse pääministerien luopumisesta puheenjohtajuudesta.  Jokaisella näistä kerroista sama pohja jatkoi uuden pääministerin johdolla.

Taisi olla Kalevi Sorsa III edellinen hallitus, joka hajosi hallituskriisiin kesken vaalikauden vuonna 1982. Silloin kuten yleensä hallituskriisin syynä oli poliittinen erimielisyys tietystä hankkeesta. Nyt ei ole kuitenkaan kysymys siitäkään.

Vertailukohtaa tilanteeseen, jossa hallituspuolueen puheenjohtajakisan lopputulos on johtanut hallituksen eroon, joutuu hakemaan niinkin kaukaa kuin vuodesta 1957. Tuolloin SDP:n niin sanottu asevelisiipi onnistui nostamaan puheenjohtajaksi Väinö Tannerin ohi istuvan pääministerin K.-A. Fagerholmin, joka joutui pian eroamaan. Tällöin koko puolue joutui kymmenisen vuotta kestäneeseen hajaannukseen.

Vertailukohta pistää kysymään, mitenköhän käy perussuomalaisten yhtenäisyydelle tässä tilanteessa. Hallituksesta lähdölle ei ole ollut erityisemmin kannatusta eduskuntaryhmässä. Nyt ei Halla-aholle kuitenkaan annettu vaihtoehtoja, koska hallitusohjelmaan sitoutuminenkaan ei riittänyt. Eduskuntaryhmän ja puolueen yhtenäisyyden kannalta tämä lienee parempi tilanne kuin se, että Halla-aho olisi itse pistetty vetämään perussuomalaiset hallituksesta.

Erittäin mielenkiintoista on seurata, miten tilanne etenee tästä. Todennäköisimpänä vaihtoehtona pidetään sitä, että keskusta ja kokoomus saa uuden hallituksen kasaan RKP:n ja kristillisdemokraattien tuella. Jos näin ei käy, uudet eduskuntavaalit lienevät mahdolliset. Yksi asia on kuitenkin varma: tulevassa oppositiopoliitiikassaan taikka vaalikampanjassaan Halla-aho tulee käyttämään aseenaan sitä, että perussuomalaiset työnnettiin ulos hallituksesta siitä huolimatta, että hän olisi sitoutunut hallitusohjelmaan.

sunnuntai 11. kesäkuuta 2017

Murrosajan keskellä

Historian ammattilaiselle historian murroskohdat ovat erityisiä kiinnostuksen kohteita. Suurimpia hyllymetrimääriä on Suomen historiankirjoituksessakin kirjoitettu vuosista 1917-1918, vuosista 1939-45 ja vuosista 1989-1994. Jokaisella mainitulla murroskohdalla ja sen tapahtumilla on ollut kauaskantoisia vaikutuksia yhteiskunnalliseen elämään.

Jotenkin tapahtumat muutaman viimeisen vuoden aikana ovat saaneet ajattelemaan, että taidamme elää jonkinlaista historian murrosaikaa juuri nyt. Onko murros yhtä dramaattinen kuin edellä mainitsemissani tapauksissa, sen tulee aika näyttämään. Mutta joka tapauksessa erikoista aikaa elämme.

Eräs käsillä olevan murrosajan ominaispiirteitä on poliittisten prosessien lopputulosten vaikea ennakoitavuus. Esimerkkeinä tästä mainittakoon brexit, Yhdysvaltain presidentinvaalit sekä viimeisenä kotimaisena esimerkkinä perussuomalaisten tänään päättynuyt puoluekokous. Listaan voisi lisätä myös esimerkiksi arabikevään ja Ukrainan kriisin, ja varmasti muitakin esimerkkejä löytyisi. Ei nyt tehdä ihan kirjaa tästä postauksesta.

Brexit


Pääministeri David Cameron yllätti eurooppalaiset ja varmaan myös useimmat britit ilmoittaessaan aikeestaan järjestää kansanäänestys Briannian jäsenyydestä Euroopan unionissa, jos konservatiivit voittavat parlamenttivaalit. Ja vastoin galluppien ennustuksia Cameron voitti vuoden 2015 vaalit, ja kansanäänestyksen valmistelu alkoi. Cameron itse kannatti Euroopan unionissa pysymistä, mutta yllättäen, jälleen vastoin galluppeja, brittien enemmistö kannatti unionista eroamista kesän 2016 kansanäänestyksessä.

Cameron menetti äänestystappion myötä poliittisen uskottavuutensa ja konservatiivit valitsivat brexitin toteuttajaksi Theresa Mayn. Hän totesi aloittaessaan, että ei näe ennenaikaisia parlamenttivaaleja tarpeellisiksi. Tänä keväänä hän kuitenkin yllättäen ilmoitti aikovansa järjestää ennenaikaiset vaalit saadakseen vahvemman mandaatin brexit-neuvottelujen läpiviemiseen. Kieltämättä tilanne oli konservatiivien kannalta houkutteleva, kun työväenpuolue oli kriisissä ja sen kannatus oli ennätyksellisen alhaalla.

Työväenpuolueen kannatus lähti kuitenkin melkein heti vaalikampanjan alettua nousuun Jeremy Corbynin energisen positiivisen kampanjan myötä. Theresa Mayn uskottavuus vakauden takaajana kärsi kolauksia useiden poliittisten u-käännösten myötä. Vastoin odotuksia May menetti viime torstain vaaleissa enemmistönsä parlamentissa, vaikka konservatiivit säilyivätkin suurimpana puolueena. Pyrkimyksenä hänellä on nyt muodostaa uusi hallitus, mutta vahvemman mandaatin sijaan hänellä on nyt moninkertaisesti vaikeampi asema johtaa brexit-prosessia.

Pysyitkö laskuissa mukana, kuinka monesti viittasin yllätykseen? Aika monta. Ja jotenkin uumoilen, etteivät brexitiin liittyvät yllätykset ole vielä nähty.

Yhdysvaltain presidentinvaalit


Kun viihdemiljonääri Donald Trump ilmoittautui mukaan republikaanien esivaaleihin, varmasti harvassa olivat politiikan kommentaattorit ja asiantuntijat, jotka tuolloin pitivät häntä vakavasti otettavana ehdokkaana. Yllättäen hän alkoikin pian johtaa esivaaliehdokkaiden kannatusmittauksissa. Pitkin esivaalikisaa asiantuntijat odottivat, milloin Trumpin suosio kääntyy laskuun. Näin oli monille esivaaleissa aikaisen vaiheen kannatuskyselyjen johtajille käynyt - edellisellä kerralla esimerkiksi Rick Perrylle ja Herman Cainille. 

Tiedotusvälineiden ja asiantuntijoiden yllätykseksi Trumpin kannatus ei kääntynyt laskuun ja hän voitti republikaanien esivaalit. Myös demokraattien esivaaleissa oma yllätysmomenttinsa oli Bernie Sandersin vakava vastus Clintonille, vaikka se ei lopulta ehdokkuudeksi realisoitunutkaan.

Yksi merkittävimmistä esivaalikilpakumppanien argumenteista Trumpin ehdokkuutta vastaan oli se, että hänen mahdollisuutensa todennäköistä demokraattien ehdokasta Hillary Clintonia vastaan näyttivät hyvin heikoilta. Prosentit olivat mielipidetiedusteluissa jotakuinkin 60-40 Clintonin puolella. 

Trumpin vaalikampanjassa kohut seurasivat toistaan. Politiikan seuraajien yllätykseksi monet sellaiset paljastukset ja möläytykset, jotka olisivat 100 %:n varmuudella pilanneet normaalin ehdokkaan mahdollisuudet, eivät näyttäneet vaikuttavan Trumpin kannatukseen lainkaan. Vaalitaistelun loppuvaiheessa julki tulleet Trumpin kourimispuheet saivat kuitenkin monet republikaanitkin irtisanoutumaan ehdokkaastaan. Niiden kommentaattorien määrä ei ollut vähäinen, jotka pitivät Clintonin voittoa jo varmana.

Ja kuinka ollakaan, vastoin galluppien ennustuksia Trump voitti vaalit. Ei kylläkään äänestäjien enemmistöä, mutta vaalijärjestelmän myötä menestys avainosavaltioissa riitti valitsijamiesten enemmistön saavuttamiseen. Vaaleissa riittää politiikan ja historian tutkijoilla pureskeltavaa luultavasti vuosikymmeneksi.

Yllätykset eivät ole loppuneet Trumpin kohdalla vaaleihin. Nopealiikkeinen presidentti on pitänyt tiedotusvälineet varpaillaan. Yksi erikoisuuksista on hyvin vähäisellä itsekriittisyydellä harjoitettu tviittailu. Politiikan seuraajalle riittää jännitettävää päivästä toiseen Trumpin Venäjä-tutkintaa, muurin rakentamista, terveydenhuollon uudistusta ym. seuratessa. Yllätysmomenttia ei Amerikan päivänpolitiikassa puutu.


Perussuomalaisten keikaus


Kotimaan politiikan esimerkki ei toki ole merkitykseltään samanlainen kuin edelliset, koko maailmanpolitiikkaa myllänneet yllätykset. Esiin nostamani esimerkit eivät tietysti ole yhteismitallisia, mutta mielestäni tänään päättyneen perussuomalaisten puoluekokouksen tapahtumat kertovat nekin jotain tämänhetkisen politiikan vaikeasta ennakoitavuudesta.

Maahanmuuttokriittisenä blogistina tunnetuksi tullut Jussi Halla-aho on ollut puolueessaan pitkin matkaa ainakin osittain marginaalissa. Halla-ahon ja perussuomalaisia kaksikymmentä vuotta suvereenisti johtaneen Timo Soinin välit eivät ole olleet erityisen lämpimät. Välejä on hiertänyt etenkin Halla-ahon tiputtaminen perussuomalaisten eurovaaliehdokkuudesta vuonna 2009. Toisaalta Soini on tarvinnut myös maahanmuuttokriittistä siipeä nostaakseen perussuomalaiset suureksi puolueeksi, joten radikaalimpaa pesäeroa halla-aholaisiin Soini ei ole tehnyt.

Perussuomalaisten nousu Suomen suurimpien puolueiden joukkoon vuoden 2011 eduskuntavaaleissa ja kannatuksen säilyttäminen lähes yhtä korkealla vuonna 2015 vaaleissa oli monelle yllätys. Se ei ole ollut yhtä yllättävää, että populistipuolueen kannatus on sulanut hallitusvastuussa. Hallituspolitiikkaan kohdistuneen protestireaktion voimakkuus perussuomalaisissa on kuitenkin ainakin itselleni yllätys.

Puolueelle puheenjohtajan vaihdos on aina jonkinmoinen murros. Suuruusluokassaan murros on vertaansa vailla, kun kyse on poikkeuksellisen vahvan ja pitkäaikaisen johtajan aikakauden loppumisesta äärimmäisen nopeasti kasvaneessa populistipuolueessa. Melkoisesta murroksesta olisi siis voinut puhua, vaikka Sampo Terho olisi ollut perussuomalaisten seuraava puheenjohtaja. 

Puoluekokouksen tapahtumat saavat kysymään, mikä olisi oikea sana kuvaamaan murroksen syvyyttä. Halla-ahoa ei ainoastaan valittu puheenjohtajaksi ylivoimaisella äänivyöryllä vaan samalla Soinin suosikit myös putsattiin puoluekokouksessa puolueen johtopaikoilta tyystin sivuun. Menestystarinan rakentamisesta huolimatta viimeisten vuosien epäonnistuminen riitti syömään Soinin arvovallan puoluekentässä melkoisen totaalisesti.

Mikä on perussuomalaisten keikauksen vaikutus Suomen hallituksen jatkoon ja politiikkaan yleisemminkin? Aika näyttää. Arvioni ei liene kuitenkaan kovin paljon väärässä, jos arvioin, että politiikan ennakoitavuutta se tuskin ainakaan helpottaa.

Murrosaikaa elävälle murroksen hahmottaminen on vaikeaa, mutta politiikan mielenkiintoisuutta ja jännittävyyttä se ei ainakaan vähennä.

lauantai 10. kesäkuuta 2017

Halla-ahon jytky

Lauantai piti olla siivouspäivä. Siivousta häiritsi perussuomalaisten puoluekokous. Ensinnäkin oli vaikea oli keskittyä kahteen asiaan yhtä aikaa, siivoukseen ja puoluekokouksen nettilähetysten katsomiseen/kuuntelemiseen. Lisävaikeutta aiheutti tilanteen jännittävyys.

Ei sitä oikein meinannut housuissa pysyä, kun äänestystulos julistettiin. Tulos oli kyllä melkoinen yllätys. Ei Halla-ahon valinta sinänsä vaan se, että hänet valittiin suoraan ensimmäisellä kierroksella ylivoimaisella äänivyöryllä. Odotin sentään hyvin tiukkaa äänestystä toisella kierroksella Sampo Terhon ja Jussi Halla-ahon välillä.

Puheenjohtajavaalin kanssa vamaa kaavaa seurasivat äänestykset varapuheenjohtajista. Halla-ahon suosikit Laura Huhtasaari ja Juho Eerola äänestettiin ensimmäiseksi ja kolmanneksi varapuheenjohtajaksi suoraan ensimmäisellä kierroksella. Toiseksi varapuheenjohtajaksi nousi kohukansanedustaja Teuvo Hakkarainen. Aikamoinen keikaus. Soinin aika tuli kerta kaikkiaan päätökseen.

Olen seurannut perussuomalaisten puheenjohtajakisaa pitkin kevättä. Asetelma oli kutkuttava: Timo Soini päätti jättää suuret saappaansa seuraajien täytettäväksi. Sampo Terho näyttäytyi Soinin perintöprinssinä ja puolue-eliitin ehdokkaana, vaikka hän itse pyristeli eroon tästä leimasta. Jussi Halla-aho käytti tätä median lyömää leimaa hyväkseen ja pyrki näyttäytymään hallituspolitiikkaan tyytymättömien perussuomalaisten ehdokkaana.

Halla-aho on arvostellut sitä, että perussuomalaiset ei ole onnistunut saamaan riittävän hyvin tavoitteitaan läpi ja vaatinut puolueen linjan terävöittämistä. Puheenjohtajakeskusteluissa Terho ei erityisemmin profiloitunut hallituspolitiikan puolustajana vaan enemmänkin peesaili Halla-ahoa.

Puoluekokouksen tapahtumat osoittavat, että perussuomalaisten kentällä tyytymättömyys hallituspolitiikkaan ja puolueen soinilaiseen eliittiin oli noussut suureksi.  Tämä tyytymättömyys purkautui nyt maahanmuuttokriittisen siiven näyttävällä esiinmarssilla puolueen johtoon.

Tulevaisuus näyttää, mikä vaikutus profiilinmuutoksella on puolueen kannatukseen. Nuiva linja varmasti karkottaa joitakin äänestäjiä. Ruotsidemokraattien esimerkki kuitenkin osoittaa, että yhden asian puoluekin voi nousta suurimpien puolueiden joukkoon. Äkkiseltään en kuitenkaan pitäisi tätä ainakaan lyhyellä tähtäimellä Suomessa todennäköisenä.

Hallitusyhteistyön jatkumisella on pitkin kevättä spekuloitu siinä tapauksessa, että Halla-aho nousee puheenjohtajaksi. Kokoomuksen Petteri Orpo ja keskustan Juha Sipilä jo ilmoittivat pian  valinnan jälkeen, että hallituksen jatkoa on harkittava tarkkaan. Kieltämättä hallituksen jatkaminen on monella tavalla haastavaa. Sipilän ja Orpon olisi osoitettava nykykokoonpanon jatkaessa, että mikään ei hallituspolitiikassa muutu perussuomalaisten puheenjohtajavaihdoksen myötä. Halla-ahon olisi taas osoitettava, että hänen valinnallaan on joku vaikutus hallituspolitiikkaan. Vaikea yhtälö joka tapauksessa, vaikka hallitusohjelmaan ei koskettaisikaan.

Vasemmistoliiton Li Andersson ehti jo vaatia uusia vaaleja Halla-ahon valinnan takia. Toissapäiväiset Britannian vaalit mielessä ajattelin heti, että niinköhän niitä kannattaa vasemmistoliiton näkökulmasta vaatia. Politiikka näyttää olevan niin monin tavoin yllätyksellistä. Penkkipoliitikon jännittävät päivät jatkuvat jatkumistaan.

perjantai 9. kesäkuuta 2017

Poliittista viihdettä


Kämmenet hikoavat ja pulssi kohoaa. Tilanne on kutkuttavan jännittävä. Fanit kannattavat omiaan. Asiantuntijat analysoivat, kenen pelitapa ja strategia ovat onnistuneimpia. Voittajasta ja voiton suuruudesta lyödään vetoa. Nyt ei kuitenkaan puhuta jalkapallosta.

Viime yönä brittien parlamenttivaaleja jännittäessäni mietin, miten monella tavalla politiikan seuraaminen muistuttaa urheilun seuraamista. Niin politiikassa kuin urheilussakin osallistujat kilpailevat keskenään ja pyrkivät onnistumaan tavoitteissaan mahdollisimman hyvin. Kannattajat, asiantuntijat ja kilpakumppanit arvioivat kilpailuun osallistujien onnistumista. Tulokset ovat ennalta epävarmoja, joskus arvaamattomia ja yllättäviä – varsinkin viime aikoina.

Politiikan viihteellistyminen on herättänyt keskustelua viimeisten vuosikymmenien aikana. Pääsääntöisesti sitä on kommentoitu negatiiviseen sävyyn. Ilmiöön on vuosien varrella liitetty seuraavia seikkoja: asiakysymykset jäävät imagokampanjoiden varjoon, mediassa kommentoidaan naispoliitikkojen ulkonäköä ja poliitikot pälpättävät vain vaatteistaan ja rakastumisistaan. Ilmiön positiivisena ulottuvuutena on nähty olevan sen mahdollisuus kasvattaa kansalaisten kiinnostusta politiikkaa kohtaan

Viihde määritellään yleensä kevyeksi ajanvietteeksi. Mutta tarviiko sen välttämättä olla kevyttä? En ole minäkään erityisen innostunut vaatekaappijournalismista, mutta täytyy myöntää, että politiikan seuraaminen on hyvin viihdyttävää. Politiikan seuraajalle mennyt vuosi on ollut täynnä jännitettävää. Brexit-kansanäänestys. Amerikan presidentinvaalit. Trumpin vauhdikas presidenttikauden alku. Hollannin ja Ranskan vaalit. Viimeisimmäksi eiliset Britannian yllätysvaalit. Kotimaan politiikassa viikonloppuna koittaa yksi kiinnostavimmista äänestyksistä, kun Perussuomalaiset valitsee puoluekokouksessaan seuraajan yli 20 vuotta puoluetta johtaneelle Timo Soinille.

Miten monta kertaa penkkiurheilijalle jääkiekko- tai jalkapallo-ottelua seuratessa tuleekaan mieleen, että kunpa minä pääsisin näyttämään, miten peliä pitäisi pelata. Poliittisessa pelissä se on jopa mahdollista. Osallistuminen poliittiseen keskusteluun on tehty nykymaailmassa hyvin helpoksi, ja lähes jokainen voi vaikuttaa oman ympäristön asioihin äänestämällä tai asettumalla ehdokkaaksi. Pelaajien ja yleisön raja on poliittisessa pelissä häilyvä. Lisäksi poliittisten pelien lopputulokset vaikuttavat konkreettisesti jokaisen elämään. 

Urheilua seuratessa usein alan toivoa alakynnessä olevan urheilijan tai joukkueen menestystä, jotta peli pysyisi jännänä loppuun asti. Poliittisen pelin seurannassa käy joskus samalla tavalla. Kyllä brittien parlamenttivaalien seurannassa sympatiani oli Labourin ja Corbynin puolella, vaikka olisi se Euroopan vakauden kannalta ollut kenties parempi, jos konservatiivit olisivat saaneet enemmistön parlamenttiin. Nyt ei kyllä tilanteen jännittävyys vähene vaalien jälkeenkään. Viime marraskuussa en voi sanoa toivoneeni Trumpin voittoa presidentinvaaleissa, mutta lopputulos ei ole tehnyt ainakaan politiikan seuraamisesta tylsää. Vähän samanlainen asetelma on Perussuomalaisten puheenjohtajakisassa, josta seuraavassa postauksessa lisää.